Helsinki – katajainen kaupunki

Täällä kylmässä pohjolassa me kaupunkilaiset viihdymme ulkona keväästä syksyyn. Luonto kukoistaa kaupungissakin jopa asfaltinraoissa, kun on lämmintä ja kosteaa. Kaduilla ja puistoissa on olemisen ja harrastamisen mahdollisuuksia. On kahvilaterasseja, leikki kenttiä, istuskelupaikkoja, auringonotto- ja maisemankatselurantoja sekä pikniknurmikoita. Viime vuosien hyvä kehitys kaupunkielämässä on kävelykatujen ja katukahviloiden ilmestyminen – aiemminhan kadut olivat vain liikennettä varten, ja oleilla sopi vain puistoissa erityisissä harvoissa kesäkahviloissa. Suomalainenkin on alkanut omaksua eurooppalaista kaupunkikulttuuria ainakin katuelämän vilkastumisen perusteella arvioituna. Olemme kokemassa kaupunki-ihanteiden renessanssin, joka ilmenee sopusointuna hallinnon, kulttuurin ja luonnon kesken, ja jonka visiona on sallivuus, hyvä arkkitehtuuri ja mikroilmasto sekä kesäinen vehreys.

Talvella puistot, bulevardit ja esplanadit ovat lehdettömiä ja kukattomia. Raaka tuuli piiskaa vettä, lunta tai pölyä ulos uskaltautuneiden päälle. Ajoneuvot ahtautuvat, savuavat, meluavat, roiskivat. Pimeä voittaa vähänkin hämärän. Kaupunki on kalsea, rikkinäinen, töhryinen, roskainen ja lietteinen. Turvallisuus on liukkaudentorjunnan ja lamppujen varassa, eikä liikkumisesteisillä ole asiaa ulos. Vain sisällä on hyvä olla, eikä ulos halua mennä, ellei pääse luonnon helmaan. Huolto tekee mitä voi ja on pakko liikenteen mahdollistamiseksi, ja muualle pystytetään kilpi ”Ei talvikunnossapitoa”. Laadun ongelma on – paitsi rakentamisen arvottomuus ja tilapäisyys – erityisesti käytön ja puhtaanapidon kuluttavuus, johon ylläpito ei pysty vastaamaan. Ei välitetä varoa tai hoitaa. Talvella kasvien ei odoteta menestyvän, kun kestävätkään materiaalit eivät kestä. Vain lehdettömät oksat luovat vesipisaroineen tai härmäpeitteineen apeaa grafiikkaa kaihokaipuisen esteetikon mieliksi. Hotellien ja kauppojen edustoilla sinnittelevät ikivihreät astiapensaat kuin kesästä muistuttaen ja viestittäen ohikulkeville asiakkaille, että sisällä on hyvä olla.

Ihminen on aina halunnut rakentaa ja tehnyt niin raivaamalia luontoa. Urbaani miljöö on vierastanut siten perinteisesti paikallisia ulkokasveja ja luonnonpiirteitä. Romanttisista puutarhaesikuvista kehittyneet julkiset kaupunkipuistot ovat kylmässä ilmastossa vain rajoitetusti elin- ja käyttökelpoisia. Luonnon arvot hyväksyttiin maalle ja suojelualueille, mutta ei sellaisenaan kaupunkiin, jonne monet suomalaiset ovatkin vastikään muuttaneita. Yksityiset pihat ja rakennusten sisäänkäynnit istutetaan ikivihreiksi, mutta yleiset alueet jätetään talveksi elottomuuteen, mikä lepokauden kannalta edustaa toki luonnon monimuotoisuutta. Talvi kestetään kaupungissa kuin väistämätön paha ennen kevättä, kesämökkikautta tai etelänmatkaa. Kiinnostusta yhteiseen miljööseen on vähän, jos sitä edes huomataan – jokainenhan vastaa vain omistamastaan ympäristöstä ja virkamiehet ehkä muusta. Suomalaisen kaupunkikulttuurin ohuus ja nuoruus ei tarjoa paljoakaan malleja tai ihanteita. Keskimääräisessä suomalaisessa sielunmaisemassa rakennettua ympäristöä on pääasiassa maaseudulla hyötykriteereillä hoidettavat yrttitarha, konepiha ja viljelys- tai metsätalousmaa.

Jos haluamme parantaa elinympäristöämme ja lisätä viihtyvyyttämme kaupunkioloissa, niin parhaan vaikutuksen antaa puuttuvien laatu- ja luonnonpiirteiden lisääminen erityisesti talvikautta ajatellen. Ympäristön saasteet ja muut kasvuolosuhteet sekä paikallisuus kulttuuriehtoineen on tietysti otettava huomioon vuoropuhelussa luonnon kanssa. Emme esimerkiksi saa kuvitella lumipeitteen verhoavan kadunvieriä tai havupuiden elävän aivan suolattavan kadun reunakivessä kiinni. Urbaanit kasvit ovat parhaimmillaan paikallisia, mutta vieraitakin asioita on osattava omaksua ja tehtyjä virheitä on uskallettava korjata perinteitäkin uhmaten. Muutokset eivät saa heikentää kesämiljöötä, mutta päähuomio on oltava talvessa.

Parannusmahdollisuuksia on paljon, eikä mitään pitäisi monimuotoisuutta tavoiteltaessa jättää käyttämättä. Tärkeää on visioida millaisena helsinkiläiset ja vierailijat näkevät kaupungin talvimiljöön. Mikä on talvi-Helsingin imago, ja miten se poikkeaisi muista talvikaupungeista? On saatava yksinkertaisin keinoin laaja vaikutus, joka ei saa maksaa paljon, mutta on silti puhutteleva ja korkealaatuinen: esimerkiksi puhdas lumi puistoissa vaikka lumetettuna, kantava  jää merellä ja sisälahdissa, joulumiljöö, hiihtäminen, pimeys – valo, kylmyys – lämpö.

Istutetaan riittävän kokoisia ikivihreitä pensaita mm maisemoimaan hiekoitus-, kierrätys- ym. astioita, sähkökaappeja, tuuletusputkia, ym teknillisiä varusteita, puhelinkoppeja, kioskeja, ulkovessoja, pysäköintialueita ja penkereitä, tai suojaamaan seiniä, pylväitä, aitoja, kalliopintoja yms. julisteilta, töhryiltä ja kolhuilta. Pensaita tarvitaan myös ihan vain kivikaupungin pehmentämiseksi, liikenteen suojavyöhykkeeksi, pölyn sitomiseksi, roiskeiden estämiseksi ja tuulen vaimentamiseksi .

Helsingille erityisen sopiva pensas on kataja, joka kuuluu rannikkoluontomme alkuperäisiin edustajiin. Sen sitkeys kulutusta, suolaa, saasteita, kylmää ja kuivaa vastaan on hyvä. Mielikuva katajaisesta kansasta on liitettävissä hyvään helsinkiläisyyteen ja kansainväliseen erottumiseen. Kataja sopii suojeltuna kasvina ekologiseksi symboliksi nimenomaan urbaaniIle yhteisölle. Kataja kasvaa olosuhteidensa perusteella hyvin erilaiseksi, ja se on leikattavissa. Vuodenaikojen rytmissä kataja vaihtaa ulkonäköään vuosikasvaimien ja marjojen ansiosta. Ongelmana katajan kohdalla on viljeltyjen lajikkeiden ja kookkaina saatavina olevien kasvien vähälukuisuus, mutta tuotannon kehittyessä tilanne parantuu.

Peittävyydeltään hyvä ikivihreä pensas on tuija. Sitä on saatavana useita eri lajeja, ja niitä on totuttu käyttämään monissa tarkoituksissa. Myös marjakuuset, jalokuuset, vuorimännyt ja alppiruusut ovat tuttuja ja suosittuja, mutta kotoisetkin männyt ja kuuset puolustavat paikkaansa niille sopivissa olosuhteissa. Vaihtoehtoja on siis paljon puisto- ja puutarhataiteelliselta kannalta katsottuna. Eikä ikivihreä syrji muitakaan kasveja viereltään  tai juureltaan, vaan monimuotoisuuden, eri vuodenaikojen huomioon oton ja mieltymysten mukaan rikasilmeinen vaihtelevuus on mahdollista.

Kadun väli- ja reunakaistoille pensaat sijoitetaan roiskeilta, suolalta ja lumelta suojaavissa ja kolhuja kestävissä kehyksissä tai astioissa, joissa varmistetaan myös veden saanti ja juuriston routa- sekä lämpöeristys. Betoniporsaiden tilalla olisikin siirtopensaita, panssariaidan tilalla olisi aitapensaita. Työmaa-aidat olisivat kadun kaunistuksia ja turvapensaita. Liikennemerkit voisivat kasvaa pensai-astiasta. Astioista voidaan saada vaikkapa kilpailulla erityisesti Helsinkiin liittyvä tuoteperhe. Paras materiaali astialIe olisi kauniisti maanväreihin ruostuva ja helppohoitoinen rauta (se kun korjaa raapimat itse). Kun kadun käyttö muuttuu, siirretään kasvit muualle tai ajoittain kuntoutukseen.

Parannuskohteiden kartoituksen perusteella ja julkisen kaupunkitilan käyttäjämäärien mukaan priorisoiden voidaan arvioida, että pensaita tarvitaan kierrätysastioiden maisemointiin, palvelupisteiden edustojen koristeluun, pääkatujen ja aukioiden kaunistamiseen sekä töhryjen ja varusteiden peittämiseen, radanvarsille sekä kantakaupungin rannoille. Kasveja voisi käyttää koko kaupungin alueella vähintään yhden kymmentä asukasta kohti – kulttuurisaavutus olisi, jos jokainen helsinkiläinen saisi oman nimikkotaimen – vaikkapa pienemmänkin!

Pensai!

pandora pas cher pandora pas cher pandora pas cher pandora pas cher pandora pas cher pandora pas cher pandora outlet pandora outlet pandora outlet pandora outlet pandora outlet pandora outlet louboutin pas cher louboutin pas cher louboutin pas cher louboutin pas cher louboutin pas cher peuterey outlet peuterey outlet peuterey outlet peuterey outlet peuterey outlet peuterey outlet moncler outlet woolrich outlet